Ollaan nytten sitten Nykissä, ja huomenna lähtee kone kohti kotia. On jo oikeastaan aikakin, kuukauden reissu alkaa jo ramaista. Ameriikan herkkuja on nähty muutaman vuoden tarpeiksi, enää Vapaudenpatsas, jättimäinen pihvi ja sitten vex! Jeah.
Voi vihtori että NY:ssä on populaa.
Enää NYC jäljellä.
Kuvia:
PS. Sitä luulisi, että Los Angelesin liikenne ois eniten ahterista, mutta Washingtonin trafiikki pieksee LA:n 8-5.
Crack-setä tarjosi Chicagon keskustan tienoilla namuja, mutta emme ottaneet. Nyt alkaa viimeinen etappi, 11 tunnin (GPS:n arvio ilman pysäytyksiä) ajo Washington, DC:hen, maamme pääkaupunkiin. Nyt on 5500km takana, ei tunnu missään, ehei, eipä ei, ei, usko nyt. No ehkä vähän.
Onneksi autossa on satelliittiradio, ja sieltä tulee Howard Stern - sen verran suulas ohjelma, että sitä jaksaa kuunnella 8 tuntia putkeen. Viimeksi siellä oli esim. kakkuun piereksiviä eläkeläinen haastattelussa.
No jaa, ollaan oikeasti vasta Westmontissa, 20km:n päässä Chicagosta, mutta silti. Huomenna huudeille keskustaan, ja kenties tsekkaamaan Joliet-Jaken kotivankila.
Tehtiin myös edesottamuksistamme video: http://www.youtube.com/watch?v=FcPmBKi_rB8
Las Vegasin räiskeestä hengissä selvinneenä matkasimme hakemaan rauhaa ja Jeesusta sydämiimme Salt Lake Citystä. Matkalla törmäsimme Mormooni-Linnoitukseen (oli sillä joku oikea nimikin, jota ei vaan voi muistaa), jossa iloinen ja vanttera mortsu toimi oppaana esitellen pikkulinnoituksen historiaa. Ilmeisesti joku mormonien OG-jehu oli kyseisessä 1800-luvun lopulla pykätyssä mestassa punkannut.
Salt Lake Citystä ei ole mormonien lisäksi mitään hyvää sanottavaa (lauseen alkupuolestakin voidaan hakea ironisia sävyjä, toim. huom.), mutta Yellostonesta sitäkin enemmän. Maisaemat olivat KULTAA ja MUITA JALOMETALLEJA! Whoa! Paikalla oli myös biisoneita ja kauriita ja öttiäisiä ja autoja ja rangereita. Karhut olivat piilossa. Tie Y-Stonesta Codyn kautta tänne Sundanceen (trivia: Sundance Kid sai nimensä täältä, ja Utahissa sijaitsevat Sundancen leffafestarit puolestaan Kidiltä) kulki vuoriston halki, härmäläisenä korkeus hirvitti, hapen ohuus heikotti ja lämpötila nauratti, koska Nevadan 44C muuttui leutoon 2C:hen, ja miehet shotseissä keräsivät tuijottavia katseita.
Täällä Sundancessa on asukasluku noin 1000, ja lähdemme eteenpäin, kohti Chicagoa. 1500km matkaa, joten seuraava yö lienee vielä jossain Bates-motellissa vietettävä.
Päivän kuvakollaashishta näkee, että ollaan oltu kaukana sivistyksestä ja tissibaareista:
Niin kiirettä pitelee ja hoppua myös, että ei ehdi jaarittelemaan tapahtumista. Las Vegas oli hieno, ja matkan todennäköisesti jännittävimmät hetket koettiin siellä neliportaisesti: Circus Circusin vuoristorata -> New York New Yorkin vuoristorata -> Helikopterilento kohti Grand Canyonia -> Sama helikopterilento kun ukkosmyrsky alkoi.
Ihmeellistä, että moinen vispilä pysyy kenenkään hallinnassa. Mutta oli se helkutin päräyttävä kokemus, suosittelen kaikille. Mieletöntä, dudet ja dudettet.
Tässä kuvia korvaamaan sanojen puutetta:
Tiedoksi niille, jotka eivät muistaneet ottaa esitettä: reittimme halki Amerikan kulkee näin:
Los Angeles tuli ja meni. Pari päivää LA:n ihanassa saastemaailmassa oli riittävä annos, nenä meni tukkoon. Pitää paikkansa, että Losissa ei pääse mihinkään ilman autoa, tosin ei siellä meinaa päästä autollakaan.
Kahdenkymmenen taalan starmapin ansiosta löysimme Jack Blackin sekä Jennifer Anistonin postilaatikot. Julkkiksia sen sijaan ei fyysisesti näkynyt, paitsi Dodgersien pelissä, jossa oli paikalla Larry King ja George Thorogood. Hodari baseball-matsissa maksoi 5 taalaa, kun Friscon kadulla tismalleen samanlainen irtosi parilla. Ameriikan hodarit eivät muuten ole häävejä. Ehkä sitten Nykissä. Meininki 56 tuhatta jamppaa vetävällä Dodger Stadiumilla oli kuitenkin asiallisen massiivinen.
Universal Studiosin psykoottinen huvipuistoelämystä voin suositella. Joka puolelta tuuttaa äänien ja musiikin kakofoniaa, volumet luonnollisesti tapissa, värit vilkkuvat ja asteita on 100F. Siinä ei auta edes all you can eat -passi, kun ihminen taantuu juoksemaan kirkuen ridestä toiseen.
Nyt jumitamme San Diegon lähitienoilla, Econo Lodge -motellissa. Halvin yöpyminen tähän saakka! San Diegon eläintarhat ja lentotukialus on tsekkailtu, niistä kuvia myöhemmin. Nyt sekalainen setti shittiä:
Kuvia ja videoita on muuten räpsitty nyt jo jotain 500, eli halukkaat saavat tulla lokakuussa katsomaan noin 4000 tuhannen lomakuvan dia-esityksen selostuksen kera. Ai ette tule? No hö.
Otsikolla ei ole muuten tapahtumien kanssa mitään tekemistä, kunhan tulimme siitä läpi. Syy Castrovillen merkittävyyteen on siinä, että se on maailman artisokkakeskus! Ainakin omien sanojensa mukaan!
Alcatrazista selvittiin, vaikka Al Caponen haamu yritti murhata meidät. San Francisco yleensä ottaen oli yllättävän siisti ja valoisa, mutta myös pieni. Siellä ei ole kuin öpöyt 700 tuhatta jamppaa, joten Helsinkiläiseen suurkaupunkielämään tottuneena metropoliittina ei liiemmin ahistanut.
Eilen sen sijaan ahisti, kun saavuttiin Los Angelesiin pimeällä, kaistoja oli noin kolme miljardia ja autoja seitsemän sataa biljoonaa. Eikä siellä erityisen hitaasti ajeltu.
Muita tapahtuneita asioita: upotin jalkani tyyneen valtamereen ja rannalta hiekan alta hyppivät rantakirput aiheuttivat tyttömäistä kirkumista, kävin Wells-Fargon museossa, pesin takapuoleni japanilaishotellin automaatti-wc-pöntön superominaisuuksilla (se ei laulanut, mutta istuimenlämmitin löytyi), postailin Stanford Universityn kampusalueella. Ajettiin eilen autolla noin 12 tuntia mukaan lukien pari tuntia pysähtelyä. Ajo meni kivuttomasti, vaikka aika meni enemmän kuin oli sinänsä budjetoitu. (Autolle annoimme nimeksi Pepita-Juanita. Radiosta tuli persetin kovaa meksiko-fandangoa.)
Ja voi vihtori, että täällä tulee telkkarista paljon lääkemainoksia.
Turistikuvauksen aatelia:
Kuvia tihrustaessa ei välity se grandiöösi ja överi ynnä päräyttävä sekä julma ja kunnianhimoinen meininki, miltä tää paikanpäällä näyttää. Pitäis keksiä joku 4d-hajukamera.. ehkä niitä täältä jostain löytyy.
Loading ...